Kävin viikoittain terapiassa 17-20 vuotiaana. Terapia oli ennen kaikkea matka itseeni ja omaan ajatteluuni ja se on vaikuttanut paljon siihen kuka olen nykypäivänä ja millaista yhteiskuntaa haluan rakentaa. Yksi tärkeimmistä asioista, joita terapeuttini sai minut ymmärtämään, on se, että elämässä tapahtuu paljon p*skoja asioita, mutta sen kanssa on opittava elämään ja se matka voi olla vastoinkäymisistä huolimatta erittäin tyydyttävä. On kuitenkin paljon asioita, joita voidaan tehdä, jotta yhä useampi nuori voisi paremmin.
Aiheesta löytyy paljon tutkittua tietoa, mutta tämä tekstin on tarkoitus avata omia ajatuksiani ja kokemuksiani asian ympärillä.
Yhteiskuntamme on ajautunut tilanteeseen, jossa korostetaan yksilön menestymistä ja jatkuvaa suorittamista parempaan tulokseen pääsemiseksi. Työelämä pitäisi rakentaa täysin omia mieltymyksiä tukevaksi ja jokaisen henkilökohtainen valinnanvapaus nousee monien yhteisten asioiden korostamisen edelle. Samaan aikaan kaikkien yhteiseksi hyväksi toimivat järjestöt kipuilevat vapaaehtoisten puutteesta, seurat menettävät harrastajia, koska harrastus ei enää ollutkaan juuri nyt mun juttu ja työelämään valmistuu valmiiksi uupuneita, alalle kaikkensa antaneita suorittajia. Asioiden on muututtava ja isoin muutos on tapahduttava asenteissa. Koen, että meidän aikuisten tulisi olla esimerkkejä siitä, että teemme asioita, joilla rakennetaan parempaa ihan jokaiselle. Tämän työn ei tarvitse olla vastikkeellista, olennaista on nähdä arvo tekemisen taustalla. Yhteinen vapaaehtoistoiminta on tuonut omaan elämääni paljon ystäviä ja mielihyvän tunnetta siitä, että olen voinut mahdollistaa asioita useammalle, kuin vain omalle perheelleni. Tarvitsemme yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tekoja. Kysy itseltäsi – mitä minä jo teen tai voisin tehdä? Yhteiskunta pitää sisällään sanan yhteinen. Vaalitaan sitä.
Toinen, tutkitustikin nuorten pahoinvoinnin taustalla vaikuttava tekijä on ruudut sekä sosiaalinen media. Ruutujen edessä vietetty aika on pois esimerkiksi fyysisestä aktiivisuudesta, joka lisää mielihyvän tunnetta. Sosiaalinen media vääristää käsitystä siitä, mitä meidän tulisi tai ei tulisi olla. Ruutujen takaa on helpompi sanoa asioita, joita ei muuten tulisi sanottua. Toivoisin, että yhä useampi vanhempi edes harkitsisi kellopuhelimen ostamista alakouluikäiselle lapselle älypuhelimen sijasta. Yhdessä voimme tehdä muutoksen. Pidän kannatettavana, että puhelimet on tulevaisuudessa poissa häiritsemästä koulutyötä. En ole huolissani lasten ja nuorten digitaidoista, kokemuksesta tiedän, kuinka nopeasti ja lyhyellä harjoittelulla lapset ottavat nämä taidot haltuun. Olen huolissani siitä, miten paljon älylaitteet muuttavat vuorovaikutustapojamme toistemme kanssa.
Maria Mäkynen kirjoitti ansiokkaasti mielipidekirjoituksen kiusaamiseen puuttumisesta. Maria nosti esiin Pelastakaa Lapset ry:n tutkimuksen, jonka mukaan 68 % kiusaamisen kohteeksi joutuneista lapsista ja nuorista koki kiusaamisen taustalla olevan perheen taloudellinen tilanne. Yhdyn täysin Marian näkemykseen siitä, että kiusaamisen ehkäisy ei voi olla ihmisten hyvän tahdon varassa, vaan turvaamalla lasten yhtäläisiä mahdollisuuksia kouluun, varhaiskasvatukseen ja näissä saatavaan tukeen, harrastusmahdollisuuksiin ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin saada äänensä kuuluviin, voimme tehokkaasti ehkäistä kiusaamista ja edistää nuorten hyvinvointia.
Palaan tekstin alkuun. Nuorten resilienssi ja hyvinvointi ei kasva yksilön vastuuta ja menestyspaineita korostamalla. Kyky sietää yhteiskunnan ja maailman epävarmuuksia syntyy kokemuksesta, että meillä on yhteiskunta, joka pitää huolta myös minusta, jos kaadun. Kokemuksesta, että olen osa itseäni suurempaa yhteisöä, johon kuulun yhdenvertaisesti suhteessa muihin. Kokemuksesta, että olemme menossa yhteisesti eteenpäin ja tässä vauhdissa pysyy kaikki mukana. Sellaista Lahtea minä haluan olla rakentamassa.
Roosa Rusanen 
Jätä kommentti